Mikä hitto naisia oikein vaivaa? Onko jotenkin muodikasta olla tyytymätön itseensä?

Eilen illalla taas yksi, mielestäni kovinkin kaunis ja sopusuhtainen nainen, alkoi jauhaa siitä kuinka lihava ja hyllyvä hän onkaan. Olin hiljaa. En ole koskaan lähtenyt näihin leikkeihin mukaan. Jos joku erehtyy valittamaan minulle olevansa läski, sitä oikeasti olematta, en yleensä sano yhtään mitään tai sitten tokaisen jotain, mitä sitten tai eikös kaikki ole nykymaailmassa.

Laihuuden ihannointi on jotenkin vain niin säälittävää. Eikö ihmisillä ole hitto enää mitään järkeä päässään? Siihen tikku-muottiin vain ei mahdu kaikki, ei sitten niin millään.

Tuntuu, että olen jotenkin kummallinen, kun pidän itsestäni sellaisena kuin olen. Olen just sopivan painoinen, vaikka en kilomäärää tiedä, koska en käytä vaakaa. Miksi käyttäisin? En tee sillä tiedolla mitään kun tunnen viihtyväni kehossani. Enkä olisi minä, jos olisin pidempi. Puolitoistametriä on mainio pituus minulle, se on hassu mitta. Tosin tiedä tuostakaan tarkalleen, en muista milloin viimeksi minut on mitattu. Voi olla että olen vanhemmiten kutistunut.

Säälin oikeastaan kaikkia normaalin kokosia naisia, jotka laihduttavat, tai haluavat olla epätoivoisesti laihempia. Eniten vihaan sitä, kun joku ääliö avautuu ruokapöydässä isosta mahastaan ja läskeistä reisistään, juuri kun kaikki mussuttavat onnellisena kakkua. Siitä alkaa niin uskomaton kälätys kuinka joku on iiks, lihonut kilon ja miten jollakin on selluliittia, ja iiks, siis niin on kohta kaikilla muillakin, hei ylläri...ja huoh. Keskityn hiljaa omaan kakkuuni kunnes jossain vaiheessa kyllästyn, että niin, joo tiedetään ootte kaikki läskejä ja vihaattee itteenne, keksittäskö jo jotain uutta...

Säälittävää. Se vain on. Tuhlata nyt elämän hauskoja hetkiä tai herkkuja lihomisen pelkoon ja valittamiseen. Typerintä on, kun esimerkkinä tälle laihuuden ihannoille toimii mallit tai lehtien julkimot, joiden elämässä ei ole mielestäni mitään tavoittelemisen arvoista. En vaan jaksa uskoa, että nuo esimerkit elävät järin onnellista elämää.

VB on ihanan muovinen, paras julkkis, ihannoin sitä, tyyliä joka pysyy, mutta mikään Vickyn elämässä ei ole sellaista että sellaista omaani haluaisin. Valitettavasti.

Tai ehkä elämässäni on oikeasti vain niin paljon muita tärkeämpiä asioita, että en ehdi pohtia liikaa itseäni tai itseni epäkohtia.

I <3 Me

nimim. krapulattoman sunnuntain pohdintoja. (siis taaskaan, en juonut koko viikonloppuna tippaakaan alkoholia. vaikka olin kyllä baareissa yöt. ehkä musta on vaan oikeesti tulossa joku vanha. aina ei vaan maistu.)